Festarielämää

Svengiä sivu- ja syvyyssuunnassa

La 15.11.2014 13:30

Riku Mattila kertoi perjantaisessa seminaarissa Teatteriklubilla, että päätyi tuottajaksi tee-se-itse-meiningillä. Pois ei voida kuitenkaan lukea Röyhkän Kaukoon tutustumisen merkitystä.

– Aloitin itse musiikin harrastamisen punkpiireissä. Sieltä tulee se kokeilunhalu tehdä itse. Kaukossa taas kolahtivat tekstit. Hänellä musiikillinen anti voi olla aika ailahtelevaa, mutta tekstit ovat niin syvällisiä, että niiden viereen on mahtavaa maalata musiikillisia elementtejä.

Parhaiten Mattila saa kuvailtua omaa työskentelyään juuri maalaamiseksi. Musa pitää saada viihdyttäväksi, olipa se missä kontekstissa tahansa. Esimerkiksi Mattila nostaa kappaleen Kaksi vuotta sujut.

– Kaukon demot ovat joskus tosi primitiivisiä, ja niistä saa kaivaa asioita esiin. Tähän biisiin halusin saksofoneja puhtaasti diggailusyistä. Referenssinä käytin Devendra Banhartin I Feel Just Like a Child –kappaletta.

Referenssi toimii työkaluna silloin, kun sanoja ei ole.

– Ei ole varsinaisesti olemassa mitään lempilevyjä, joita aina käyttäisin, koska eri artistien kohdalle sopii eri jutut. Tai ainakaan en myönnä, että mulla sellaisia levyjä olisi!

Asiat järjestykseen

Kun Mattila saa työkeikan, hän alkaa kuunnella artistin demoja ja pohtimaan, mitä lisää voisi musiikkiin tuoda. Työn luonteen herkkyys ja psykologisuus tulee esiin erityisesti laulajien kanssa.

– Miksi ihminen päätyy esittävälle alalle? Koska hän haluaa huomiota. Jotkut haluavat olla herroja talossa, toisia joutuu muistuttelemaan aikatauluista.

Mattila itse on pedantti, ja suunnittelee melkeinpä lukujärjestyksen asioiden kulusta. Studioon ei tuoda valmistelematonta materiaalia ja miksaus- ja masterointivaiheessa on tietty hierarkia.

– Tuottaja on vastuussa artistille ja levy-yhtiölle. Joskus esimerkiksi miksaaja saattaa olla mustasukkainen, kun hänen ehdotuksensa sivuutettiin, mutta tuottaja määrää.

Maija Vilkkumaan Superpallo-levyn aikaan Mattila istui artistin kanssa kriisipalaverissakin.

– Maija soitti ja kysyi, mitä mieltä olen demoista. Olin juuri tullut lomalta ja vielä lomahypessä, ja sanoin ronskisti että ihan hyviä mutta kaks ei toimi ollenkaan. Seuraavana päivänä studiossa minua odotti leijonaemo ja hänen laumansa, odottaen perusteluita. Et sä voi sanoa taiteilijalle, että hei ihan kiva mutta pari biisiä on huonoja. Ei ne kohteliaisuudet siinä merkkaa enää mitään. Onneksi artisti halusi ehdottaa kriisipalaveria, jossa käytiin asiat läpi. Vaikka olin tehnyt Maijan kanssa jo muutaman levyn aiemmin, pitää silti osata olla sanoissaan hienovarainen ja kunnioittaa sävellystyötä.

Laadukasta äänittämistä ja pientä pöhinää

Studiotyöskentelyn teknisissä asioissa päätöksiä lykätään yhä enemmän. Päätökset olivat ennen ronskimpia, eikä niihin voinut enää palata. Nyt pyritään säästämään aikaa ratkaisujen teossa, vaikka tosi asiassa aikaa menee vähintään yhtä paljon.

– Sitä voi miettiä, että miksi laittaa viittä raitaa tulemaan yhteen kaiuttimeen? Onhan siinä toki viisi potenssiin kolme mahdollisuutta blendata niitä jälkikäteen, mutta musan kannalta 50 eri jutun sijasta voi yrittää huomata vaikkapa kolme isointa juttua. Kun halutaan välittää tunteita, äänityksen laadun tulee olla korkea. Sävyisän lauluäänen tallentamiseen ei tarvita välttämättä kikkailuja.

Mattila pohtii, ettei 1930-40 –lukujen jälkeen äänityksen teknisessä kehityksessä ole juuri tapahtunut mitään merkittävää.

– Vanhat jazzlevyt kuulostavat vieläkin törkeän hyviltä. Niiden teossa käytetyt laitteet maksavat edelleen maltaita. Hyvä mikrofoni ja laadukas esivahvistus ovat tärkeimpiä.

Mattila pyrkii siihen, että levy kuin levy tuottaisi aina jonkinlaisen reaktion kuulijoissa.

– Pienessä maassa, vähemmän nimekkäiden artistien kohdalla se on joskus haasteellista. Mutta pöhinää pitää äänitteestä syntyä, siihen pyrin.

 — Niina Mutanen, Verkkotoimitus

« takaisin

Seuraava juttu > < Edellinen juttu