"Rokumentti on hyvin merkittävä semmoisessa Joensuu-kokemusten sarjassa"

- Cinema Laika oli minulle tosi koskettava, se kansainvälisyys ja Karkkilaan muodostunut uskomaton kulttuuriyhteisö puhuttelivat. Ja hyvin kansainvälinen tunnelma. Välillä oltiin Karkkilassa ja välillä New Yorkissa. Ohjaajakin on kroatialainen, innostuu joensuulainen kulttuurivaikuttaja Kirsi Jaatinen kertomaan.

Tällaisia yllättäviä, erilaisista ympäristöistä ja tunnelmista tulevia kokemuksia Rokumentti tarjoaa aina. Marraskuussa istutaan muutenkin pimeässä suuri osa ajasta, joten on oikein hyvä, että viiden päivän ajan sitä voi tehdä sentään valkokankaan ääressä leffa toisensa perään. Puolensa on toki seinän tuijottamisessa omalla sohvalla tai pimeän metsän aistimisessa, mutta elokuvateatterissa voi aivan omalla tavallaan tuntea tunteita ja saada tietoa mitä erilaisimmista asioista. Tämä nousee esiin lähes jokaisen kanssa Rokumentin merkityksestä jutellessa.

Sen näkee siitäkin eräästä tyypistä, josta suorastaan huokuu elämyksen voimakkuus hänen astellessaan hämmentyneen, mutta vaikuttuneen oloisena salista dokkarin Urgh! A Music War päätyttyä. Yli kaksituntinen, intensiivinen puserrus 25:n uuden aallon bändin keikkoja ei ole kevyt katsottava, mutta yleisö tuntuu saaneen siitä, mitä olivat hakemassa. Eikä tilaisuus tämän dokumentin näkemiseen välttämättä toistu ihan heti.
 
- Pimeimpään vuodenaikaan tosi mahtava tapahtuma, Jaatinen sanoo ja tokaisee lisäksi, että tällainen vastarintahenki on erittäin tervetullutta, muusikko Hannu "Cane" Vuorjoki komppaa vieressä. 

- Hyvä, että on tuotu myös tällaista yhteiskunnallisuutta siihen rokkielokuvien sekaan.

Jaatinen ja Vuorjoki ovat konkareita, jotka ovat käyneet Rokumentissa koko sen historian ajan. Vähintään leffa tai pari on aina käyty katsomassa. Jaatinen muistelee, että yksi vuosi on saattanut jäädä väliin.

Vuorjoki intoutuu hehkuttelemaan vuonna 2017 Rokumentissa esitettyä dokkaria Scream for me Sarajevo, joka yhdistää hienolla tavalla paljon siitä kulttuurista, taiteesta ja yhteiskunnallisuudesta sekä itse tekemisen meiningistä, joka on festarille on niin ominaista. Kaksi YK:n viranomaista päätti luoda positiivista henkeä kaupunkiin ja järjestää keskellä piiritettyä Sarajevoa itsensä Bruce Dickinsonin keikan. Operaatio oli tuomittu epäonnistumaan, mutta niin vain Bruce siellä sitten esiintyi. 

Joensuussa ja Pohjois-Karjalassa ei puhuta millään tavalla saman mittaluokan kurjuudesta, mutta paljon masentavia uutisia on viime aikoina maakuntaa kohdannut. Rokumentti on Jaatiselle lohdullinen esimerkki siitä, että kyllä täällä edelleen myös tehdään.

- Tää on hyvä esimerkki siitä, että on virkeä tekemisen meininki, vaikka miten torpattaisiin projekteja ja ajetaan paikkoja alas.

Joensuulainen kulttuuritoimittaja, folk-muusikko ja kirjailija Suonna Kononen odottelee - ehkä vähemmän yllättäen - Joan Baez I Am A Noise -dokkarin alkua. Hänkin kertoo seuranneensa Rokumentin syntyä, kasvua ja vakiintumista joensuulaiseksi instituutioksi alusta saakka. Vuonna 2019 Kononen esiintyi festarilla itsekin Arto Pajukallion kanssa Mystinen metsätyömies -dokumentin esityksen yhteydessä.

- Kyllähän Rokumentti on hyvin merkittävä semmoisessa Joensuu-kokemusten sarjassa. Se saisi kasvaa vielä vähän isommaksi niin, että ihmiset voisivat tulla tänne viettämään marraskuista viikkoa samaan tapaan kuin kesällä tullaan Ilosaarirockin aikaan.

Kononen lisää, että aina välillä festarille tulee etelästä joku hänenkin tuttavaseurueensa ja sitä ulkopaikkakuntalaisten Joensuu-kokemusta leffoineen, syömisineen, keikkoineen ja muineen on hauskaa ja kiinnostavaa tarkkailla. Mieleen on jäänyt toki myös se, kun hän yritti mennä Rokumentin aikaan Remun keikalle Kimmeliin, mutta meni vääränä päivänä. Festareiden tuoksinassa sellaista sattuu.

Teksti: Pasi Huttunen
Kuvat: Markus Korpi-Hallila